tätä mä tulinkin etsimään

Marraskuu. En oo koskaan tykänny. Ainuut hyvät asiat on isänpäivä. Ja että marraskuun jälkeen tulee joulukuu. Muutamana päivänä on antanu hetken itteni ajatella negatiivisesti. En tykkää yhtään ajatella noin, mutta ainakin arvostaa taas vähän enemmän Suomea.

   Mulla ei oo ollu vielä koti-ikävää, ja teen kaikkeni että se ei koskaan tuliskaan. En tajua, miten jotkut pystyy siihen, että ne pitää Suomeen joka päivä yhteyttä tai skypettää useemmin kun kerran kuussa, koska mulle se ei ainakaan sovi. Tän viikonlopun aikana skypetin kahesti; toista kertaa kotiin ja tänä iltana mun kahelle kaverille. Oon oppinu arvostaa kaikkia ihmisiä siellä koti-Suomessa ihan tosi paljon. Terkut, halit ja pusut teille kaikille ihanuuksille, oon tosi onnellinen, että mulla on teidät. On tosi outoo, mutta myös tosi ihanaa, että kaikki on niin samanlaista siellä. Mä en kohta ees tunnista itteeni.

   Miten mä oon muuttunu. No siis ensikski mä pukeudun kun hienot ranskalaiset. Mä tykkään siitä, mutta melkein säikähdän, kun nään itteni peilistä. Sitten mä oon kasvanu. Henkisesti ihan tosi paljon, mutta en onneks kauheesti ulkosesti. Suomi on ihan täydellinen maa niille, jotka haluu syödä paljon, mutta terveellisesti. Arvostan nyt sitäkin, koska täällä ruoka on ihan taivaallista, mutta et voi syödä todellakaan niin paljon ja usein ku Suomessa, jos et haluu lähtee kymmentä kiloa painavana pois. Mun mielenterveydelle sellanen ei vaan sovi. Mun mielenterveydelle ei myöskään sovi, että rajotan mun syömistä liikaa. Joten urheilen niin paljon ku voin, nautin Ranskan tarjoamista herkuista, mutta vältän ihan turhaa mässäilyä. Jos mä nyt liikaa ahmin, alan tottuu näihin herkkuihin liikaa ja ne menettää arvonsa. Eikö??

   Mitä mä sitten Suomesta kaipaan. Oikeestaan mä ajattelen, että en ikävöi mitään, mutta kun ajattelen niitä hyviä asioita sieltä, haluun vaan lähettää kaiken rakkauteni sinne ja olla onnellinen, että oon suomalainen ja kaikki on niin hyvin siellä. Tällä hetkellä oon vaan niin älyttömän kiitollinen ja onnellinen, että sain tän tilaisuuden lähtee. En ois koskaan oppinu itestäni näin paljon ja oppinu arvostamaan asioita ja ihmisiä tällä tavalla. Oon ihan järkyn onnekas ja tiedän sen varsin hyvin. Oon onnekas, että oon saanu tän elämän täältä vuodeks. Oon onnekas, että saan käydä mun kouluni Suomessa, missään ei oo niin hyvää koulutusta ku siellä. Oon onnekas, että tiedän, että aina, ihan aina, voin palata mun ekaan ja suomalaiseen kotiin. Voin olla mun perheen kanssa ja tehdä niitä ihan tavallisia asioita niitten kaa. Mä rakastan mun suomiperheen tapoja, varsinkin sitä miten talvella aina leivotaan pizzaa yhdessä. Just tollasia ihmeellisiä pikku asioita (niin ku esim. Tanssii Tähtien kanssa -ohjelmaakin XD) arvostastan niin paljon enemmän.

   Oikeesti mä rakastan Ranskaa. Täällä on ihan sairaasti ihania asioita ja nautin joka hetkestä täällä. Mutta kyllä tännekin tulee ne harmaat kelit ja ihan samalla tavalla se vaikuttaa ihmisiin. Yks asia, mistä mä tykkään täällä erityisesti, että musta on tullu vähän lusmu. Vähän mutta ei liikaa. En tiiä, käytänkö nyt oikeeta sanaa, mutta piittaamaton pienistä asioista. Oikeesti en vaan stressaa. En stressaa koulusta. En stressaa, että mitä tulee tapahtuu, onko kivaa vai ei, mitä sitten jos ei ookkaan. Suomessa mä stressasin ihan liikaa, vaikka en sitä halunnu itelleni ees myöntääkään. Joten täällä mä elän vain ja ainoastaan hetkessä. Se on _i-ha-naa_.En tiiä, millä linjalla mä elämääni jatkan tän vuoden jälkeen, mutta senpä näkee sitten. Voi luoja, oonko mä ees sama ihminen?? Voi luoja, tää vuosi tekee niin hyvää...