Ilo, into, mitä ihmettä, pelko, epäusko, hymy, nauru. En tiiä, mikä mun tunne on, se on kaikkea noita ja jotakin muuta, mitä en osaa kuvailla. Kun mä herään, kaikki tuntuu hyvältä unelta. Se on liian hyvää ollakseen totta. On pakko sanoo ääneen: "Mitä hittoo."
Ennen tää oli vaan hymyä. Hymyä ja purskahtelevaa onnellisuutta siitä, että kohta lähdetään, että jee. Mutta nyt ei oo sataa päivää jäljellä. Nyt mä en oo rauhallinen. Ulkoisesti mä oon kyllä paljon rauhallisempi, mun sisällä on taas se pyöremyrsky. Sen pyöremyrskyn nimi on: "Apua jos mä en ikinä opi ranskaa, en opi tuntemaan niitä ihmisiä. Tuun sieltä takasin ihan samanlaisena ku ennenkin."
Ehkä mun pitäs vaan muistaa kirjottaa päiväkirjaa. Mun päiväkirjan nimi on Le journal français. Ranskalainen päiväkirja. Mä aloitin kirjottamaan sitä tämän vuoden alussa. Sitten tuli kiire ja päiväkirja lojuu mun sängyn päädyssä olevassa kopassa. Niin kauan, kun mä sitä kirjoitin, mun pelot pysy kopassa ja seinällä räisky ilo. Mun ilo ei oo hävinnyt minnekään, taas just äskön tunsin, miten se täytti mut ja nyt mun tunteet on vaan ilo ilo ilo onni onni ilo jeee. Nauru!
Mun toiseks viimeinen nauru oli, kun luin hostmaman sähköpostia. Mua huvittaa ranskalainen logiikkaa, se se varmaan on. Mun pitää viedä lääkärin lausunto siitä, että harrastan ens vuoden tanssia, kun ilmoittaudun tanssitunneille. En ymmärrä, miks, mutta ei se haittaa, mä rakastan ranskalaisuutta. Se on kaunista outoutta, just mun makuun.
Kaks kuukautta!!! Kuuskytyks päivää ja me ollaan saavuttu Charles De Gaulle Airportin kaaokseen ja ollaan paniikissa ranskalaisella logiikalla tehtyjen opasteiden takia. Bussi on lastattu reilulla neljälläkymmenellä yli-innokkaalla maailmankansalaisella. Mä oon nähnyt kyltin, joka sanoo, että nyt ollaan Nantesissa, kotona.
J'AIME LA FRANCE.
